Tänä aamuna töihin ajellessani panin merkille oudon ilmiön: 30 asteen pakkanen ei yllättäen kiristäkään ihmisten pinnaa. Paikallisen ala-asteen kohdalla pysähdyin suojatielle antaakseni tietä pienille koululaisille, ja kas, tyttölauma kipitti tien yli ja vilkutti minulle iloisesti kiitokseksi. Hyvin opetettuja ihmisen alkuja.

Työpaikkani kohdalla on erittäin vilkkaasti liikennöity suojatie, josta yleensä death wishin hankkineet kamikazepyöräilijät ajavat yli vähääkään aamuisesta autojonosta välittämättä. Nyt siinä odotti kiltisti vuoroaan kolme pyöräilijää, ja kun pysähdyin antamaan heille tietä, sain jälleen kiitokseksi reippaan tervehdyksen. WTF, ovatko rujot oululaiset menneet sekaisin pakkasesta?

Meillä on työpaikan ovissa koodilukko, jonka avaaminen tässä pakkasessa on yleensä yhtä tuskaa. Kuinkas kävikään - tällä kertaa autolta työpaikan ovelle kävellessäni minulle täysin tuntematon työtoveri pysähtyi odottamaan minua ja pitelemään ovea auki, "ettei kenenkään tarttis yhtään ylimääräistä tuolla kylmässä seistä".

Kai se on sitten niin, että karut olosuhteet jotenkin yhdistävät ihmisiä.

* * *

Eilen kävin hiukan puhumassa pankkiasioita asiamieheni kanssa, ja sen seurauksena ensi kesän prätkänvaihtoprojektini nytkähti tuntuvasti eteenpäin. Voipa olla, että uusi pyörä saapuu talliin jo talvipakkasilla.