Kirjoitan tätä Lapualla vanhempieni kotona, jonne tulin tyttäreni kanssa yöksi. Huomenna matkaan Vaasaan, sillä minulla on luokkakokous. Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, kun Vaasan Yhteiskoulun uudet ylioppilaat painoivat lokinpaskanvärisen lakin päähänsä ja kuvittelivat tietävänsä ainakin puolet kaikesta tietämisen arvoisesta. Oli kai hyvä, ettemme tajunneet tuolloin vielä, miten paljosta emme tienneet mitään.

Katselen itseäni saunan jälkeen kriittisesti kokovartalopeilistä. Kaksikymmentä vuotta on tehnyt yllättävän vähän näkyvää vahinkoa. Toki vyötäröllä näkyy muutama kilo elintasoa, kasvot ovat pyöristyneet, hiusraja kohonnut, ja partakarvat ovat harmaita. Tukkakin olisi harmaa, ellen nykyään värjäisi sitä. Mutta päällisin puolin olen yhä hyvässä fyysisessä kunnossa. Treenatut lihakset erottuvat selkeästi. Antakaa minulle pullo ruokaöljyä, niin hyppään vaikka poseerauslavalle. Tässä on mies, joka kulkee paljon, näkee paljon ja pitää huolta itsestään. Kirkkaissa silmissä on yhä se sama tuike. Elämänjano. Uteliaisuus, jota on tyydytetty kahdenkymmenen vuoden aikana lukemattomin tavoin, mutta joka tuikkii yhä silmien takana. Katson peiliin ja nyökkään itselleni. Itsesuggestio on ihana asia.

Myönnän hiukan punastellen heikkouteni: luokkakokouksessa käynti tyydyttää myös uteliaisuuttani. Vaivihkaa pitää seurata, kuka on lihonut, kuka valjuuntunut, kuka kaljuuntunut, kuka vaihtanut sukupuoltaan. Lienen myös salaa - vaikkakin häpeillen - tyytyväinen, jos eräs silloin maailman fiksuimpana pitämäni luokkatoveri ei olekaan vielä saanut läänintaiteilijan virkaa. Mutta vakuutan itselleni, että tämä on kaikki vain inhimillistä. Olemmehan laumaeläimiä, ja laumassa pitää vertailla, pörhistellä ja patsastella.

Luokkakokoukset nostavat aina nostalgisen, hiukan haikean tunteen rintaan. Mitä olen saanut aikaiseksi kahdessakymmenessä vuodessa? Vakituisen työpaikan, yhden karille ajaneen avioliiton, seitsenvuotiaan tyttären. Asuntolainan ja auton. Keskiluokkaisen elämän tunnusmerkit. EI! Torjun ajatuskulun ja etsin uuden. Etsin mieluummin sisältäni sitä määrätöntä rikkautta, jota elämä on minulle erilaisina kokemuksina antanut, sillä sitä meiltä ei pois oteta. Muistelen nuoruuteni viattomuutta ja raikkautta, Prinssi Everstillä maustettua ensikänniäni, ensisuudelmaani, neitsyyteni menetystä. Millaisia asiantuntijoita me kaikki silloin jo olimmekaan. Miten upea oli se tunne, kun ei vielä tarkalleen tiennyt, mihin elämä johtaa, mutta saattoi olla varma, että tuolla jossain se on ja odottaa meitä nousemaan sen selkään, ottamaan ohjakset käteen ja antamaan sille hiukan laukkapohkeita.

Oma elämäni on tämänkertaisen luokkakokouksen tullen tienhaarassa. Olen vaihtamassa työnantajaa ja sen myötä lopulta asuinmaata. Toivon, että Englannista tulee uusi kotini, ehkä pysyvä. Kun lähdön aika tulee, täytyy Suomeen jättää paljon, ja liikaakin. Mutta muistot otan mukaani, tuon sekametelisopan, josta hämmentäessä pulpahtaa pintaan kaikenlaisia sattumia:

Profaasi. Metafaasi. Anafaasi. Telofaasi. Vuosilukuja, joita en osaa yhdistää historiallisiin tapahtumiin. Pähkinäsaaren rauhan raja. Radioaktiivisen hajoamisen lain johtaminen. Kukkiksen matikantunnit ja tissifunktio. Kelhän sekavat monisteet. Äidinkielentunnin paneeli aiheesta "Mikä on oikea tapa käyttää vessapaperia?". Setzen sie sich, bitte. Uskonnontuntien väittelyt. "Kun nuori mies nukkuu, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin."

Kaipa nämäkin muistot ovat muovaamassa minusta sitä ihmistä, joka olen.