Melkein kahden viikon kevätleskeyteni päättyy tänään vihdoin, kun Outi tulee illalla takaisin Saksasta. Johan tätä on odotettu, ikäväkin on ollut aaltoilevaa mutta jatkuvaa. Onhan tässä ollut hyvätkin puolensa, olen voinut pelailla rauhassa ja katsoa melkein kaksi kautta Angelia (!), mutta kyllä tässä on jo niin tottunut toisen läsnäoloon, että aamukahvihetket ovat olleet varsin tylsiä ja yksinäisiä. Kissa antaa hiukan seuraa, mutta sen kanssa juttelu rajoittuu lähinnä siihen, että minä höpötän, ja se kurahtelee takaisin aivan kuin olisi ymmärtävinään, mitä puhun (kuitenkin sen jokainen kurahdus tarkoittaa oikeasti "joo joo, whatever, muutu jo ruuaksi siitä!").

Ei siitä mihinkään pääse, parisuhteen arkeen on tottunut taas näin äkkiä, ja yllättävä pitempi yksinolo tuntuu ei-normaalilta olotilalta. Sen huomaa varsinkin yksin nukkuessaan, että uni on levottomampaa eikä niin virkistävää kuin toisen tuhistessa vieressä.

Huomenna tulevat vanhempani yhdeksi yöksi kylään, kun tyttärellä on lauantaina balettiesitys, ja tyttökin on meillä viikonlopun, joten ihan kahdestaan emme pääse aivan heti aikaa viettämään. Valitettavasti.