Nyt on kyllä ihan pakko hiukan narista.

Tiedättekö, mikä minua tässä ihmiskunnan iankaikkisessa teknologisessa kehityksessä tympii? No se, kun uudet asiat lanseerataan meille kuluttajille aina uhraamatta ajatustakaan vanhojen, toimivien juttujen säilyttämiselle.  Insinörtit hieroskelevat käsiään innosta puhkuen ja odottavat kuluttajien lankeavan heidän jalkojensa juureen silkasta nöyrästä kiitollisuudentunteesta, kun heidän piirustuspöydiltään on taas putkahtanut tällainen uuden tarkoituksen elämälle antava härpätin.

Annan kaksi esimerkkiä kodin viihdetekniikan saralta.

1. Programme Delivery Control, PDC

Muistatteko vielä aikaa, kun käytitte videonauhuria TV-ohjelmien nauhoittamiseen? Aivan, se oli hiukan sen jälkeen kun velosipedit häipyivät katukuvasta ja telkkareihin tuli värit. Muistattekos sen näppärän ominaisuuden, missä TV-kanava lähetti teksti-TV-signaalin mukana pienen "aikamerkin" juuri ennen ohjelman alkamista, ja videot osasivat käynnistää nauhoituksen tästä aikamerkistä?

Kyseessähän on siis tämä mainio pikku keksintö.

Muistan ne lukemattomat kerrat, jolloin ohjelmat olivat myöhässä, ja ilman tuota aikamerkkiä illan leffasta olisi jäänyt loppuratkaisu näkemättä. Minulle tuo keksintö tuli niin kiinteäksi osaksi arkipäivää, etten osannut kuvitellakaan aktiivisen telsunkatselijan elämää ilman sitä.

Sitten tuli digi-TV. Täysin digitaalinen. Pelkkiä bittejä, nollia ja ykkösiä, joilla mainostettiin pystyttävän mihin tahansa. Kuva tulee omasta bittiputkestaan, ääni omastaan, ja tekstitys omastaan. Mahdollisuudet ovat rajattomat.

Mutta osattiinko PDC-konsepti kopioida? No ei osattu. Mikään kanava ei lähetä minkäänlaisia päivitettyjä ohjelmatietoja livenä ulos, joita digiboksit osaisivat tulkita ja säätää ohjelmien ajastuksia niiden mukaan. Toki nykyään ohjelmien ajastus on helppoa (tai "helppoa"), kun sen voi tehdä suoraan sähköisestä ohjelmaoppaasta, mutta minkäänlaista mekanismia ohjelman alkamisajankohdan seuraamiselle ei ole. Toki nauhoituksen loppuun voi aina lisätä aikaa, mutta ei se ole sama asia.

Olen tarkistanut koko NorDig-standardin, eikä mikään estäisi moisen palvelun rakentamista osaksi digi-TV:tä. Ei pitäisikään estää, koko digitaalisuuden ideahan on siinä, että kaikki data tulee vastaanottimiimme yhtenä bittivirtana, josta vastaanotin sitten erottelee haluamansa. ei tarvita mitään erikoisia, teksti-TV-signaalin mukaan sotkettuja pulsseja. PDC:tä vastaava ominaisuus olisi siis kohtuuhelppo toteuttaa - mutta joko kukaan muu kuin minä ei osaa haluta sitä, tai sitten insinööri vaan ei halua kuunnella kuluttajaa.

2. HDMI vs SCART

Ennen vanhaan, silloin kun videonauhurit hallitsivat kodin viihdekeskuksia, kaikki kuvalähteet pyrittiin yhdistämään SCARTilla. SCART on oikeastaan aika yksinkertainen standardi, siinä kuva liikkuu omissa johdoissaan, ääni omissaan, ja siinäpä melkein kaikki. Kuvakaan ei SCARTin kautta katseltuna ole mikään erikoisen hyvä. Mutta muutama nerokas ominaisuus SCARTissa on: liitännässä on muutama nasta varattuna sille, että SCARTin avulla voi ohjata television vaihtamaan input-kanavaansa, tai jopa menemään päälle tai pois päältä.

Minulla oli TV ja videot, jotka pelasivat saumattomasti yhteen. Kun halusin katsoa videota, työnsin vain kasetin pesään, jolloin videonauhuri meni päälle ja käynnisti SCARTin kautta lähetettävän signaalin avulla television, joka osasi mennä oikealle kanavalle. Kun lopetin katselun, otin kasetin koneesta, jolloin nauhuri sammui, mutta ennen sammumistaan lähetti televisiolle SCARTin kautta signaalin, joka sammutti senkin. helppoa ja hyödyllistä!

Kun ostin XBOXin ja myöhemmin PS2n, toimivat nuokin saumattomasti yhteen televisioni kanssa, joka osasi aina valita oikean kanavan kuvalähteen mukaan. Myös Topfieldin digiboksini toimii samalla tavoin.

Sitten tuli HDMI, jota kaikki (ainakin insinörtit) hehkuttivat tulevaisuuden ainoana liittimenä, jonka läpi kuvan ja äänen saa siirtymään häviöttömästi. Siirtykää kaikki käyttämään HDMItä, se on paaaaljon älykkäämpi kuin SCART!

Arvatkaas, toimiiko HDMI samalla tavoin kuin SCART, ohjaillen iloisesti sillä toisiinsa kiinnitettyjä laitteita?

Arvasitte oikein: ei toimi.

HDMI-standardi kyllä mahdollistaa liittimen käytön tuohon tyyliin, mutta jälleen kerran homma on jäänyt yrityksen asteelle. Jos ostat pelkkiä Sonyn laitteita ja pidät huolta, että ne ovat riittävän uusia, saatat saada laitteet jopa tunnistamaan toisensa. Useimmiten ihmisten käyttökokemusten mukaan homma ei kuitenkaan toimi lainkaan. Eli siirrymme ajassa takaisin kivikauteen, jolloin telkkarista piti aina manuaalisesti valita kuvalähde kaikille HDMIllä liitetyille laitteille.

    *   *   *

Mikä ihme näitä suunnittelijanörttejä oikein vaivaa? Miksei vanhoja, hyväksi ja toimiviksi havaittuja kikkoja osata kopioida uusiin standardeihin? Henkilökohtainen mielipiteeni on, että pahiten tässä mättää eräs tärkeä osa mitä tahansa tuoteprosessia: VAATIMUSTEN HALLINTA. Kuluttajia ei osata kuunnella ja kerätä ja kirjata kokemuksia siitä, mikä jo toimii ja minkä odotetaan toimivan jatkossakin. Yleltä karkasi digi-ihmemaassa täysin mopo käsistä, sehän on jo tunnettua. Odotettiin, että kansalaiset saavat kiljuunia pieniä tekno-orgasmeja, kun telkkari siirtyy digiaikaan. Toisin kävi. Signaalin jakaminen tökkii vieläkin. Tekstitykset tökkivät. PDC-koodit puuttuvat, ja niin edelleen. HDMI-sekoilu on toinen, ja valitettavasti vain eräs esimerkki huonosta vaatimusten hallinnasta.