Tänään juttelin mesessä Mttthh:n kanssa, mikä avasi joitain uusia uria ajatteluuni ja sai minut oivaltamaan pari juttua uudelta kantilta.

Nimittäin rupesin miettimään, miten käyttäydyn isossa porukassa. Tällaisissa sosiaalisissa tilanteissa käy hyvin usein niin, että minä ikään kuin luisun huomion, jos ei nyt aivan keskipisteeseen, niin sinne ytimen lähelle kuitenkin.  Esimerkkejä löytyy lukemattomia niin työstä kuin vapaa-ajastakin. Tämä on minulle pääosin ihan tiedostamatonta toimintaa - en sinne keskipisteeseen ole mitenkään tunkemassa, mutta kun olen niin ulospäinsuuntautunut ja yleensä ottaen kiinnostunut muista ihmisistä, on aika helppoa ja luonnollista huomaamattaan luisua tilanteeseen, jossa minä ikään kuin vien keskustelua eteenpäin.

Tämä on kaikki minulle tuttua, mutta se, mitä tänään oivalsin, oli tämä: jos olisin pesunkestävä narsisti, olisin oikeastaan pohjattoman kiinnostunut vain itsestäni, omista jutuistani ja saavutuksistani. Olen tavannut tällaisia henkilöitä, ja he ovat yleensä ottaen todella rasittavaa porukkaa. Sen sijaan minua ajaa noissa sosiaalisissa tilanteissa pikemminkin pohjaton kiinnostus muita ihmisiä kohtaan - haluan tutustua uusiin ihmisiin ja saan bensaa koneeseeni uusista ihmissuhteista ja sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Tämä ei ainakaan määritelmällisesti ole lainkaan narsismia, vaan pikemminkin äärimmäistä ekstroverttiutta.

Toinen, mitä itsestäni huomaan, on se, miten vaikeaa minun on ottaa vastaan suorasukaista kehumista. Jotenkin sellainen hävettää, ja saatan jopa hiukan vetäytyä tilanteessa, jossa saan osakseni tuollaista. Tämäkään ei taida olla narsistista käyttäytymistä...

Ehkäpä minulla on vielä toivoa tulla oikeaksi ihmiseksi?