R ja Mttthh esittävät hyviä huomioita ja kysymyksiä. Yritän vastata niihin parhaani mukaan.

Kehujen vastaanottamisesta
Kyllä, siinä minulla on opettelemista. Uskon, että jos opin tunnistamaan ja hyväksymään aiheelliset kehut ja "ottamaan ne sisälleni", tämä voisi vahvistaa itsetuntoani positiivisesti. Muutenkin suomalaisten pitäisi päästä kollektiivisesta ja kulttuurisesta häpeilyn ja kursailun tunteistaan eroon. Jos olemme jossain hyviä, miksi ihmeessä se pitäisi piilottaa ja vähätellä olemattomiin? Pitäisi jo unohtaa nämä "kel' onni on, se onnen kätkeköön" -typeryydet.

Ihmissuhteiden jatkuvuudesta
Miltä minusta tuntuu, kun olen tutustunut uuteen ihmiseen syvällisesti? Hyvä kysymys. Yleensä ottaen se tuntuu tosi hyvältä, kiinnostavalta ja jotenkin jännittävältä. Olen aiemmin kertonut suunnattomasta tarpeestani oppia uutta ihan kaikessa mitä teen - kai tämä uusiin ihmisiin tutustuminen jotenkin täyttää sitäkin tehtävää. On totta, että kaikkea oppimaansa ei voi sisällään pitää, ja ihmissuhteissa se tarkoittaa, että jotkut sellaiset jäävät taakse. En kuitenkaan sanoisi, että "käytän ja heitän pois" ihmissuhteita - monista tuttavuuksista on tullut pitkäaikaisia ystäviä, jopa ihan sydänystäviä. Tässä näen toivoni: jos olisin narsisti, ei minulla olisi sydänystäviä, joille tunnustan kipeitäkin asioita. Ensinnäkään en tunnistaisi niitä asioita edes itsessäni, ja toiseksi en milloinkaan näyttäisi heikkouttani jakamalla niitä muiden kanssa.

Miksi niin paljon sosiaalista kanssakäymistä?
Ensinnäkin tunnistan itsessäni ääriekstrovertin, jollainen Jungin teorioiden mukaan saa käyttövoimansa pääosin sosiaalisista suhteista. Ainakaan tässä ei vielä ole mitään omituista tai patologista, vaan se on ihan normien rajoissa olevaa käyttäytymistä. Yhtä lailla ääri-introvertti tarvitsee vuosittain jonkun parin viikon kanoottimatkan yksikseen, jotta saisi latailtua akkujaan (tämä on ihan todellinen tapaus - entinen työkaverini!).

Mutta sitten - minulla sosiaalisten suhteiden olemassaolo on osa omaa olemassaoloani. Toisinaan on tunne, että ellei minulla ole niitä ihmissuhteita ympärillä, lakkaan olemasta itsekin. Tajuan, että tämä on luultavasti jossain määrin patologista ajattelua, mitä pitäisi varmaan saada korjattua.

Millainen olisi "oikea ihminen"?
Minun mielessäni oikea ihminen olisi yksinkertaisesti sellainen, jonka itsetunto ei tarvitsisi peilejä ympärilleen näyttämässä hänelle, että hän kelpaa ihmisenä. Niin simppeliä se on.