Eilen sitten tapasin K:n kahvilatreffeillä Helsingissä. Tapasimme toisemme steissin idänpuoleisella ulko-ovella, ja olin ensi näkemästä aika myyty mies. Hoikka, ruskeatukkainen, hymyilevä 34-vuotias sinkkunainen varustettuna syvänruskeilla silmillä, joihin katseli mielellään. Kävelimme siitä sitten Hulluun Kukkoon, otimme nurkkapöydän ja lasit viiniä ja aloimme tutustua toisiimme. Juttua tuntui riittävän vähän kaikesta maan ja taivaan väliltä ja K vaikutti oikein sivistyneeltä, itsetietoiselta naiselta, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin, että tässä on nainen, josta haluan tietää kaiken. Niin ja sitä paitsi olemme näköjään töissä samassa työpaikassa...

Oli alusta alkaen täysin selvää, että meidän välillämme oli kemiaa ja kipinää. Annoimme kummatkin ajatukselle sanat, ja pian istuimme käsi kädessä. Mahdoimme olla romanttinen näky, ja muutamasta pöydästä meitä vilkuiltiin tietävin katsein. Aika kului aivan liian nopeasti, ja sinne tupareihin lähtöni aika tuli, mutta emme halunneet erota toisistamme vielä. Niinpä soitin tupaantuliaisten isännälle, ja kysyin, voinko tuoda kuokkavieraan. Tämähän passasi, ja niin kävelimme tupareihin yhdessä, käsi kädessä kuin teinit.

Fyysinen ja henkinen gravitaatiovoima välillämme sai aikaan sen, ettemme oikeastaan halunneet olla erossa toisistamme koko iltana, niinpä vietimme hauskat tuparit suunnilleen sylikkäin, kunnes K:n lähdön aika tuli. Lähdin saattamaan häntä, ja siinähän meni pimeässä rappukäytävässä varmasti ainakin 15 minuuttia, kun emme olisi millään halunneet erota toisistamme.

Tänään olemme viestitelleet pitkin päivää, ja ostin jo lentolipun joulun pyhiksi Helsinkiin. Tästä saattaa tulla paras joulu pitkään aikaan.

K vei minulta jalat alta, kuten minä kuulemma myös häneltä.
Elämä on ihmeellistä, ja oloni on kupliva.
Juuri nyt ei valittamista.