Kävimme tytskän kanssa luistelemassa.

Krhm.
Pakko ehkä tässä vaiheessa tarkentaa, että liioittelin ensimmäisessä lauseessani enemmän kuin keskiverto suomalainen nettideittailijakönsikäs. Nimittäin kävelimme tuonne läheiselle Talvikkipuiston (miten runollinen nimi, sic!) kentälle ja vaihdoimme tytölle jalkaan kauniin valkoiset kaunoluistimet. Itse en ole omistanut mitään hokkareita viiteentoista vuoteen - ja pliis, älkää kysykö minulta mitään niistä traumoista, joiden seurauksena päätin, etten niitä belsebuubin virityksiä ikinä enää jalkoihini laita. Sanottakoon vain, etten ole luotu jalkapelipallopeleihin. Lentopallo, anytime, mutta fudis, jäkis, sähly - e-ei.

No, tyttö luistelee kuin kuusivuotias. Siis ei kuten kuusivuotias, Neuvostoliiton maajoukkueeseen neljä vuotta kuulunut Natasha, jonka haaveisiin kuuluu: voittaa olympialainen kultamitali, tuottaa kunniaa Rakkaalle Isänmaalle, ja kelvata joskus vielä äidille. Vaan kuten kuusivuotias, as in, "iskä, en mä tajuu kuinka näillä kärjillä otetaan vauhtia".

Sinnikkäällä yrittämisellä tytskä pääsi tilanteeseen, jossa hän otti haparoivia hokkarivauhteja terän syrjällä ja nautti olostaan. Luistinten kärkiä hän ei missään vaiheessa oppinut käyttämään millään lailla hyväkseen. Enkä syytä häntä siitä ollenkaan, pirun keksintöhän tuo on koko naisten luistin.

Pääasia, että kun lähdimme melkein kahden tunnin säheltämisen jälkeen pois kentältä, tytöltä kuuli välittömän palautteen: "Iskä, mulla oli tosi kivaa. Tullaanhan huomenna uudestaan?"

Totta kai tullaan.