Siinä vaiheessa kun lumisade alkoi, sydäntäni kylmäsi, sillä tiesin, etten saa talvirenkaita autooni ennen maanantaita. Myräkkä paheni ja jouduin jättämään auton kotipihaan kököttämään. En siis päässyt hakemaan tytärtäni normaalisti viikonlopun viettoon, ja vaakalaudalla oli myös ruokapolitiikkamme, sillä jääkaapissa ei ollut ruokaa tarpeeksi viikonloppuamme varten, minulla ei ollut autoa käytössäni, aikaa ei ollut paljon, kaupat ovat huomenna kiinni ja markettiin olisi pitänyt päästä.
Onneksi ystäväni pelasti minut ahdingosta ja lainasi auliisti autoaan. Pääsin ostoksille, ja tyttökin putkahti iloisena ovelleni äitinsä tuomana. Kaikki alkoi siis näyttää kirkkaammalta!
Olin tehnyt sämpylätaikinan nousemaan ja leivoimme yhdessä kauralesesämpylöitä. Sitten nostatimme ne vielä kerran ja katsoimme telkkarista, löytävätkö maajussit morsiamensa. Sämpylät uuniin. Kohta nousi uunista huumaava paistuvan leivän tuoksu.
Tällaisia niistä tuli!
Mutustimme sämpylöitä iltapalaksi melkein hartaudella. Tyttöä alkoi väsyttää ja hän kysyi, tulenko lukemaan iltasadun. Tulenhan minä, niin kuin aina ennenkin. Niin kauan kuin pyydät, rakas tyttäreni, minä tulen ja luen.
Jatkoimme siis tarinaa Kapteeni Kalsarista ja professori Poksupöksyn piinallisista puuhista. Tyttäreni halusi tietää, minkänimisiä hän ja minä olisimme tarinassa. Ratkaisimme salakoodin, ja niin tytöstä tuli Rutsis Pottapehva, minusta taas Ahteri Pottapää. Nauroimme nimille makeasti, ja niin nauramme varmaan huomennakin.
- - -
Nyt istun sohvalla yksin kynttilän valossa ja mietin, että tällaisina hetkinä tunnen olevani melkein kuin oikea ihminen. En hyvä, en. Mutta siedettävä. Olenhan saanut sentään elämääni jotain niin arvokasta kuin hän, joka nukkua tuhisee tuolla yläkerrassa. Näkee varmaan unta sämpylöistä.
Kommentit