Huomasin kummakseni, että viime merkinnästä on jo kaksi viikkoa. On siis aika päivittää kuulumiset, tosin juuri nyt hihityttää kirjoitella, kun tuossa huomasin, että pomo on vasenkätinen kuten minäkin, ja mainitsin ääneen kieli poskessa, että me vasenkätiset olemme kuulemma älykkäämpiä kuin muut. Ian kuittasi tuosta toiselta puolelta, että hän kun on lukenut, että vasenkätiset sen sijaan sairastuvat helpommin skitsofreniaan. Niin että meillä lentää täällä toimistossa huuli kuin spitaalisten bileissä. Brittiläiset pukeutuvat töissä konservatiivisemmin kuin suomalaiset, mutta minusta tunnelma täällä on silti välittömämpi.

Kuudes viikko alkaa, ja tilanne on muuttunut siitä, mikä se oli kun tänne lähdin. Alunperinhän minun piti tulla tänne kolmeksi kuukaudeksi "harjoitteluun" ja jatkaa työtä sitten seuraavan talven Oulun toimistosta käsin. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että olen päässyt niin hyvin sisälle tähän työhön, oppinut nauttimaan siitä ja sen antamasta vapaudesta toteuttaa itseäni ja vahvuuksiani, ja saanut sellaisia onnistumisen tunteita - että minusta tuntuu etten millään voisi pitää samaa onnistumisen tahtia yllä Suomesta käsin. Olen ääriekstrovertti ja käsittääkseni sellaisilla sosiaalisilla taidoilla ja -tarpeilla varustettu yksilö, että minun on yksinkertaisesti pakko tehdä tätä työtä "face to face", tuntea kuuluvani tiimiin täällä ja nyt. Etätyö ei yksinkertaisesti ole minua varten.

Niinpä olen alkanut ajatella, että jatkaisin täällä olemistani suoraan syyskuun lopun jälkeen, ja ruvennut etsiskelemään vuokrakämppää täältä lähistöltä. Tämä laukaisi sitten toissaviikonloppuna kotona Oulussa melkoisen kriisin minun ja Outin välille. Sanoin ahdistuvani "kahdessa kodissa elämisestä", ja olimme jo eroa tekemässä - mutta se sai meidät molemmat huomaamaan, miten paljon rakkautta välillemme mahtuu ja miten tärkeiksi olemme toisillemme tulleet. En osaisi juuri nyt kuvitellakaan elämääni ilman Outia, ja hän tuntee samoin.

Tällä hetkellä minulla on tunne kuin yrittäisi koota kerran koottua ja melkein kokonaan hajotettua palapeliä uudelleen. Palaset ovat edelleen tallella, ja kyllä tämä tästä kasaantuu, mutta kuvasta tulee varmaankin erilainen kuin viime kokoamiskerralla. Eräs asia, jonka olen vasta viime päivinä, viime viikon aikana tajunnut, on että en ole tähän asti antanut Outille täyttä mahdollisuutta rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. En ole uskaltanut, sillä pohjimmiltani olen kai ajatellut, ettei kukaan voi rakastaa minua ehdoitta juuri omana itsenäni. Kotisohvapsykiatrit tehkööt tuosta omat johtopäätöksensä, varmaankin taustalla ovat ne pettymykset, joita aikanaan koin, kun yritin heittäytyä ihmissuhteeseen täysillä, mutta nyt kun olen tiedostanut tilanteen, toivon voivani avautua ja antaa Outille mahdollisuuden. Suhteemme parantui mielestäni jo paljon toissaviikonloppuna, kun puhuimme asioista niiden oikeilla nimillä, mikä helpotti minua suunnattomasti.

Tajusin myös, että olen "pidätellyt" suhdettamme, koska pohjimmiltani olen pelännyt, että omana itsenäni satutan Outia liikaa. Että koko tämä kahden kotimaan tilanne asettaa välillemme liian kovia vaatimuksia, joita kumpikaan ei kestä. Nyt tajuan, että tuo on väärä asenne. Jos suhde ei jotain kestä, niin sitä, että toinen luulee sillä säästävänsä toista, ettei sano ääneen, kun on paha olla tai jokin asia suhteessa mietityttää. Siinähän käy ihan päinvastoin.

Outi, jos luet tämän, niin tiedä, että rakkauteni sinuun ei ole vähentynyt vaan entisestään kasvanut siitä kriisistä, jonka kävimme läpi. Intiimimmät asiat säästän julkisen blogin sijaan vain meidän välisiksi - sanottakoon tässä vain, että rakastan ja haluan sinua enemmän kuin koskaan.